Urheilusta

Suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa. Kuten Jäykät Säätäjätkin ovat huomanneet, suomalaisista leivotaan esimerkiksi jonkin jääkiekkojoukkueen kannattajia jo neuvolassa. Töissäkin saa aina kahvipöydässä kuunnella, miten oli "tiukka matsi eilen". En seuraa mitään urheilua lainkaan, koska se ei vain kiinnosta pätkän vertaa. Tämä tuntuu olevan joillekin ihmisille aivan käsittämättömän vaikea asia ymmärtää. Jotkut ovat kovastikin ihmetelleet, etten esimerkiksi tiedä mitä joukkueita Suomen jääkiekkoliigassa pelaa. Ihmetystä aiheuttaa aina myös se, jos joku urheilija mainitaan nimeltä, enkä tiedä lainkaan kenestä on kysymys. Miksi ihmeessä edes haluaisin tietää?

En ole ikinä käynyt jääkiekko-ottelussa, enkä aio mennä. Viimeksi olen katsonut televisiosta luistinnyrkkeilyä - ei kun jääkiekkoa - vuonna 1995. Katsoin sen pelin, jossa Suomi voitti MM-kultaa sen ainoan, ja toivottavasti viimeisen kerran. Katsoin ottelun, koska satuin olemaan paikassa missä muut halusivat pitää television auki. Kyseisen tapahtuman jälkeen saatiin nähdä Helsingin keskustassa, kuinka 100 000 hullua huusivat kuin mielipuolet. Meininki oli rajumpi kuin normaalina vappuna, jolloin Suomen tuleva akateeminen älymystö esittelee sivistystään sammumalla haalareissa oman oksennuksensa päälle Esplanadin puistossa.

Oman kiinnostukseni urheiluun tappoi lopullisesti yläasteen aikainen liikunnanopettajani, jolle oli liian vaikea asia käsittää, etteivät kaikki ole, eikä kaikista tule hyviä urheilijoita. Hänen mielestään maailman tärkein asia oli hiihto, toiseksi tärkein asia hiihto ja pitkän välimatkan jälkeen kolmantena ehkä telinevoimistelu. Millään muilla ominaisuuksilla nuoressa ei ollut mitään merkitystä. Jos olit huono liikunnassa, olit ns. turha jätkä. Tämä sai ainakin sen aikaan, että koulun jälkeen hiihdin ainoastaan pakolliset hiihtelyt armeijassa, enkä ole sen jälkeen suksia jalkaani pannut, enkä aio sitä rauhan aikana tehdä. Mistähän muuten johtuu, että moni kertoo täysin samaa?

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa, jossa pelattiin pesäpalloa hyvin aktiivisesti. Kesäaikaan ko. paikkakunnalla ei osattu juuri mistään muusta puhuakaan. Itseäni ei pesäpallo koskaan kiinnostanut pätkän vertaa, vaikka myönnän, että kyseinen peli on erittäin hyvä siihen tarkoitukseen, mihin Tahko Pihkala sen aikoinaan loi: sotilaskoulutukseen. Sotilaalle on tärkeää pitää huolta fyysisestä kunnostaan ja sotiminen on tiimityöskentelyä, johon pesäpallo erittäin hyvin valmentaa. Edellä mainitsemani hiihtokin on armeijassa perusteltua, koska se on kävelyä parempi tapa liikkua metsän umpihangessa paikasta A paikkaan B. Armeijassa ei myöskään ole päällä jatkuva kilpailu kuten koulun liikuntatunneilla oli ainakin 1980-luvulla.

Kuntourheilussa ei tietenkään ole mitään pahaa, jos sitä tekee oman hyvinvointinsa takia, eikä anna kuntoilun muodostua uskonnoksi. Nuorisoa olisikin kannustettava kuntoilemaan, mutta ei urheilemaan. Viime aikoina on uutisissa ollut monta kertaa esillä suomalaisten nuorten huono kunto, joka on havaittu koulussa sekä varusmiespalveluksessa. Asialle olisi varmaan tarpeen tehdä jotakin kouluissa, mutta siihen ei auta 1980-luvun urheiluhullujen liikunnanopettajien tyyli. Onneksi meillä on sentään nuorille roolimalleiksi urheilijoita, kuten esimerkiksi Toni Hannula, Matti Nykänen, Jere Karalahti ja Mika Myllylä.